Ja taas jatkuu. Taitaa tulla juuri kaksi vuotta täyteen edellisestä kirjoituksestani. En siis ole kovin ahkera, täytyy myöntää. Siis ahkera ainakaan tällä blogikirjoituksen saralla. Koska oikeastaan tämä katkos johtuu nimenomaan ahkeruudestani. Viimeisen kahden vuoden aikana olen nimittäin saanut lapsen, mennyt naimisiin, ostanut talon, ollut äitiyslomalla, palannut töihin ja alkanut odottaa kesälomaa enemmän kuin koskaan.

Odotan kesälomaa enemmän kuin koskaan, koska olen väsynyt. Väsymykseni on sitä laatua, jonka tuntee jokainen vastentahtoisesti työssäkäyvä äiti. Se on siis sitä laatua, jota on vaan paras olla ajattelematta, ettei tule paha mieli. En kirjoita aiheesta tämän enempää myös siltä varalta, että joku superäiti eksyy lukemaan tätä. Sellaiset ovat nimittäin vaarallisia.

Välillä mietin, onko sillä kauhealla äitien kilpajuoksulla kuitenkin jokin peruste, joka liittyy evoluutioteoriaan? Yleensä olen mukisematta hyväksynyt evoluutioteorian selitykseksi asialle kuin asialle. Mutta en ole keksinyt mitään järkevää selitystä äitien ”kuka uhrautuu eniten” -kisalle, en edes sellaista, jolla olisi jotenkin primitiiviset lähtökohdat. Koska lisääntyminenhän on jo siinä vaiheessa tapahtunut, ei kai enää tarvitse mitään todistella?! Ellei sitten pedata jo jälkeläisten tulevaisuutta johonkin suuntaan..

Mikä toimiikin näppäränä aasinsiltana koulumaailmaan. Jossa siis työskentelen ja jossa piilee väsymykseni juuret. Olen tehnyt samaa työtä nyt niin kauan, että tutkimusten mukaan elän vaihetta, jossa tulevaisuus asetetaan vaakalaudalle ja pohditaan muita vaihtoehtoja. Ja näin olen tehnyt. Välillä uskon pystyväni mihin vaan ja välillä taas, kuten tänään, epäilykset hyökkäävät niskaan ryöppynä. "Olen niin vanhakin, kärsivätkö lapset, pärjätäänkö taloudellisesti, jos alan opiskelijaksi, pääsenkö enää mihinkään opiskelemaan, olenko vaan muutoshakuinen vai olenko oikeasti kiinnostunut toisesta alasta...?" Kaipaisin tähän yhtä selkeää johdatusta kuin taannoin raportoimissani ihmissuhdeasioissa. Tai sitten jostain voisi tulla jälleen se viisas ihminen, joka kertoisi, että kaikki on ensinnäkin jo nyt todella hyvin ja vielä helpottuu, kun lapset kasvavat ja kyllä sinä jaksat kun minäkin jaksoin!!

Okei, avaan tätä hieman. On siis olemassa aiheita, joista lähes jokaisella on varma mielipide, ja jotka jakavat sopivassa seurassa keskustelijat äkkiä ainakin kahteen leiriin. Omalla kohdallani olen yllättäen viime aikoina törmännyt avioerokeskusteluihin, mikä näyttää olevan yksi pelottavimmista aiheista eroa kokemattomille.

Muutamien vuosien kokemuksella tiedän, että avioerokeskusteluja kannattaa pääsääntöisesti välttää sitä kokemattomien kanssa. Tilanne on vähän sama kuin puhuisi synnytyksestä täysin realistisesti sellaisen kanssa, joka ei ole sitä koskaan kokenut. Paitsi että synnyttämättömät yleensä itse myöntävät, että eivät ole asiantuntijoita..

Toisin on eroamattomien kohdalla. Mitä vähemmän heillä on asiasta tietoa, sitä vankemmat ovat mielipiteet. Viime aikoina olen tavannut uusia ihmisiä, ja yllätyksekseni olen törmännyt kliseisiin, kuten "kyllä ennen vaan jaksettiin, eikä valitettu pienistä" tai "pitäisi säätää laki, joka estää pienten lasten vanhempia eroamasta, kyllä se on kaikille rankkaa". Onneksi useimmille päättäjille on kuitenkin kasautunut elämänkokemusta sen verran, etteivät tuollaiset lakiehdotukset pääse ihan helpolla läpi.

Viime aikoina olen ihmetellyt, miten kukaan voi kuvitella, että esim. minä olisin ihan vain huvikseni heti ristiäisten jälkeen eronnut ja jättäytynyt vastasyntyneen kuopukseni ja kaksivuotiaan esikoiseni yksinhuoltajaksi? Miten sellaiseen elämäntilanteeseen voisi heittäytyä vaikkapa siksi, että "kasvoimme erillemme" tai "hän ei vaan ollut se oikea" tai "ei vain tuntunut siltä"??!! Siis elämäntilanteessa, jossa omat tuntemukset ovat viimeisenä mielessä!!

En usko, että kukaan haluaisi viettää äitiyslomaansa ja vauvansa ensimmäisiä kuukausia eroprosessin keskellä tuollaisista syistä. Sen sijaan olen valmis uskomaan, että taustalla ainakin jossain määrin vaikuttavat kolme "veetä": viina, väkivalta ja vieraissa käynti.

Tiedän, että hyvinkin moni nainen kokee parisuhteessaan jonkun noista, ja esim. parisuhdeväkivaltaan maassamme on kuulemma vankat perinteet. En silti ymmärrä, mitä hienoa sellaisen elämäntavan ylläpitämisessä on, ja mitä etua siitä muka voisi olla lapsille!? Tässä maassa on viinan ja väkivallan tuhoamia perheitä jo ihan riittävästi. Varsinkin nuo kaikki kolme "veetä" yhdessä ovat jo hiukan liikaa, minulle ainakin.

Itse olin nuorena vakaasti sitä mieltä, että yhtään lyöntiä en sitten voisi antaa anteeksi. Noin parikymppisenä ihminen taitaa olla ladattu täyteen kaikenlaisia epärealistisia viisauksia. Silloin ei vielä tiedä, kuinka helppoa itsensä huijaaminen on. "Jos en ajattele asiaa, en kohta enää muista sitä.." Nämä ovat vaan asioita, jotka hiipivät elämään vähitellen, yhtäkkiä huomaa kutoneensa itseään varten sellaisen valheiden verkon, ettei sitä meinaa kohta itsekään uskoa todeksi. Ja kun ympäristökin on saatu uskomaan kaiken olevan kunnossa, on asioihin tarttuminen entistä raskaampaa.

Itse olen jo astunut riman yli, olen siis eronnut. Olen tuolloin myös avoimesti kertonut läheisilleni ex-suhteeni todellisen laidan, vaikka kaiken kuuleminen olikin monelle tuskaa. En voi millään välttyä ajattelemasta, että onko monien eroamattomien naisten asenne sittenkään ainoastaan avioeron pelkoa, siis pelkoa riman yli tippumisesta, vai onko kyseessä jatkuva oman elämäntilanteen punnitseminen? Kuinka moni toisten ratkaisujen arvostelija oikeasti pohtiikin mielessään: "Kuinka monta lyöntiä vielä siedän? Miten kauan jaksan teeskennellä? Mitä siitä seuraa, jos lähden? Olenko sitten B-luokan kansalainen, jos lähden?"

Kannattaa ehkä myös pohtia, eikö tuskassa, valheessa ja pelossa eläminen sitten ole B-luokan elämää sekä aikuisille että lapsille?

Tervetuloa kysymään, eronneet kyllä yleensä kertovat, mitä avioero on! Tarvitaan paljon aikaa, tukea, nenäliinoja ja paljon muutakin välttämätöntä, mikä selviää aikanaan. Erotaival on äärimmäisen pitkä ja raskas, siksi olen valmis uskomaan, ettei siihen rynnätä syyttä suotta!

Mutta kun puolituttu entinen naapuri kutsuu krääsäpippaloihin jälleennäkemisen varjolla, ja tuntuu, että sosiaalinen elämä muutenkin on aika heikoissa kantimissa, huomaat yhtäkkiä tutkivasi kaikenmaailman purnukoita entisen naapurin olohuoneessa tilauslista kädessäsi.

Sitten yrität selata kuvastosta mahdollisimman harmittoman vaihtoehdon, koska täysin tyhjää lomaketta ei näytä jättävän kukaan, etkä halua olla pirskeiden musta lammas. Lopulta saat itsesi vakuutettua, että todella tarvitset sipulileikkurin, olethan aina inhonnut käsiin jäävää sipulin hajua, joka voi seurata mukana seuraavaan päivään. Ja lisäksi, vaikka periaatteisiisi kuuluu mahdollisimman vähäisen tavaramäärän omistaminen, etkä koe olevasi mikään erityinen kotitalousihminen, olet viimein myös varma, että lapsesi tarvitsevat ehdottomasti uudet kannelliset minipikarit, nyt kun on kesä ja retkikausikin tulossa..

Lasket ostostesi summat yhteen ja huomaat pääseväsi aika halvalla, kun vertaa kuvaston muihin tuotteisiin.. Kutsuilla kun ei päde maan yleinen hintataso, krääsäkutsuilla rahan arvo on toinen. Vastaavanlaisia tavaroita saisi kuitenkin kaupasta monta kassillista siihen hintaan, mihin kutsuilla yhden tai kaksi. 

Tai sitten en vain ole siinä mielessä nainen, että kokisin merkittävänä kaikenmaailman huushollaamisen ja kippojen hamstraamisen. Enhän muutenkaan ole koskaan kuulunut edes niihin naisiin, jotka eivät voi mennä nukkumaan, jos keittiö jää sotkuiseksi. En minä nuku keittiössä, eihän se nukkuessa haittaa, miltä siellä näyttää. 

Nyt ainakin muistan, että en enää vastaa myöntävästi samaisiin kutsuihin. Hiukan toisten alojen myyntikutsuja voisin kyllä harkita, sillä nykyäänhän on onneksi niin monen alan kutsuja.Mutta muovikipot!! Ne olivat varmasti vuosikymmeniä sitten upea keksintö, mutta miten on mahdollista, että tänä päivänäkin niitä esitellään kuin suurta ihmettä?

Tänään on ollut joutilas päivä. J on ollut poissa lähes koko päivän, aktiivinen kun on, ja minä olen saanut rötvätä kotona. Tarkalleen ottaen olen kyllä saanut myös jotain aikaiseksi. Kävin lenkillä ja tutustuin viiteen uuteen biisiin, joita saatan käyttää joskus johonkin. Siitä mahdollisesti lisää myöhemmin.. Jos siis hyvin käy.

Kirjoitan tänään hyvin arvoituksellisesti. Toisaalta luulen, että tekstini on hyvinkin läpinäkyvää. Yritän aina pitää jonkinlaisen verhon tekemisteni ja ympäristöni välissä, mutta sen läpinäkyvyys jää muiden arvioitavaksi. Todennäköisesti satunnainen netissä eksynyt lukija on nyt aivan ihmeissään ja lopetti lukemisen jo monta riviä sitten. Enkä syytä häntä siitä, niin minäkin olisin tässä tapauksessa tehnyt.

Olen viime aikoina tajunnut tällaisen joutilaisuuden merkityksen. Asia ei varmasti koske kaikkia ihmisiä, mutta itselleni joutilaisuus on kaiken luovan toiminnan elinehto. Jos ei ole aikaa antaa ajatusten lentää, mitään uusia ajatuksia ei myöskään tule mieleen. Kaikki parhaat ja uskaliaimmat ideat olen saanut täydellisen toimettomuuden keskellä.

Valitettavasti idean toimivuus ja rötväilyn merkitys paljastuu yleensä vasta myöhemmin. Vasta jälkeenpäin huomaa, että joutilaana päivänä on huomaamattaan tehnyt toimintasuunnitelman jonkin elämää suuremman projektin käynnistämiseksi tai muuta sellaista. Mitähän hienoa tämän päivän rötväily on saanut aikaan?

Aloin lukea sitä odottaen, että nyt löytyy joku suuri vastaus siihen, mihin suuntaan äitiys on täällä länsimaissa menossa. Petyin, mutta myös ilahduin hieman. Kirjoitelman pääpaino tuntui olevan siinä, että viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana äitiys on noussut yhä suuremmaksi osaksi naiseutta, ja vauvoista puhuttiin jopa miehisen sorron liittolaisina, koska naiset panostavat vauvoihinsa ja lapsiinsa unohtaen itsensä, miehensä ja uransa. Aivan erityisen järkyttävänä ilmiönä Badinter piti perhepetiä ja kritisoi voimakkaasti myös imetystä.

Se, mikä ilahdutti, liittyi filosofin ikään. Badinter on artikkelin mukaan 65-vuotias, ja hänellä on kolme lasta. On siis ehkä toivoa, että ikääntyessään tämän hetken kolmekymppiset naiset vielä järkiintyvät ja alkavat arvioida itseään myös muulta kantilta kuin äitiyden kautta, eikätkä puolestaan siirry arvostelemaan seuraavan sukupolven äitejä.

Badinter vertasi ranskalaista ja pohjoismaista äitiyttä ja naiseutta. Hänen mukaansa ranskassa itse nainen on tärkeä, riippumatta siitä, oliko naisella lapsia vai ei. Toista se on täällä. Kiinnostuin artikkelista varmaankin juuri siksi, että taidan itse edustaa suuresti juuri tuota joukkoa, jolle äitiys ja lasten kasvatus on tällä hetkellä tärkein elämän osa-alue. Olen itsekin jo vuosia systemaattisesti siirtänyt omia suunnitelmiani pienten lasteni tarpeiden vuoksi. En kylläkään ole nähnyt asiassa oikein vaihtoehtojakaan.

En silti ole koskaan kuvitellut, että minun täytyisi viihtyä hiekkalaatikolla tai edes istua siellä vastentahtoisesti, jos en halua. Olen silti hyvä äiti.Pieleen menee, jos kuvittelen, että kaiken täytyy lähteä lapsesta ja että aina otetaan ensisijaisesti lapsi huomioon. Haluaako lapsi, että äiti uhraa kaikkensa hänen vuokseen? "Lasten ehdoilla" on käsittämättömän suosittu lausahdus ikäisteni keskuudessa. Vanhemmuuden suorittajia riittää, ja heille jopa yhdestä lapsesta huolehtimisesta tulee taakka, josta täytyy selviytyä. Badinter huomauttikin, että jos äitiyden ottaa rennommin, jaksaa lapsia hoitaa useammankin!

Loppujen lopuksi voisi yleistää, että lasten kasvatukseen pätee sama perussääntö kuin muihinkin elämän osa-alueisiin.Rennosti täytyy ottaa, jotta jaksaa. Siinä on tietysti vaarana, että homma alkaa olla välinpitämätöntä. Mutta kovin monen kohdalla liika välinpitämättömyys tuskin on vaarana, on meidät sen verran tunnollisiksi kasvatettu..

Jäin kuitenkin pohtimaan vielä Badinterin sanoja. Artikkelin mukaan hän puhuu äitikultista miehisen sorron välineenä. Ihmettelen kuitenkin, voiko taustalla olla varsinaisesti miesten harjoittama sorto? Kuinka moni mies kannattaa perhepetiä? Ja kuinka moni toimivaa parisuhdetta? Poikkeuksiakin toki on, mutta luulisi suurimman osan miehistä kuitenkin kannattavan parisuhdetta ja toimivaa seksielämää. Eli onko "miehisen sorron" takana jälleen kerran naisten itselleen ja toisillensa asettamat vaatimukset? Hieno homma. Koska me naiset oikein lakkaamme sortamasta toisiamme?

Osaan toki jo nykyään olla ihmisiksi exäni läsnäollessa, koska olen läksyni oppinut. Eihän ihmisluonto mihinkään muutu, ja liiallinen tuulettelu kasvotusten ei tunnetusti johda mihinkään terveelliseen. Mitä vähemmän ajautuu kommunikoimaan, sen parempi.

Näin ajatellen tuntuu käsittämättömältä, että kukaan voi elää ikuisesti yhdessä ja samassa parisuhteessa. Silloinhan on koko ajan olemassa se vaara, että alkaa syyllistää ja syyttää (eri asioita) omaa rakastaan kaikista tyhjänpäiväisistä ongelmista, kun virallista syntipukkia ei ole käytettävissä! Miksi siis turhaan riskeerata hyvä parisuhde? Kannattaa järjestää itselleen hyvissä ajoin riittävän kelvoton exä, että voi sitten loppuelämänsä elää rauhassa nauttien kunnollisesta parisuhteesta ja kohdistaa kaiken negatiivisen ajattelun exäänsä.

Tämä saattaa kuulostaa katkeralta sarkasmilta, mutta ei ole tarkoitus. Olen tosissani tässä asiassa. Exät ovat merkittäviä ihmisiä, jotka vaikuttavat vahvasti elämäämme koko olemassaolonsa ajan. Mitä ihminen olisikaan ilman exää? Olen erittäin tyytyväinen, että olen valinnut elämääni juuri oikeanlaisen exän. Hänen ansiostaan osaan nauttia kaikista pienistäkin onnellisuuden ja älyllisyyden hetkistä, joita elämässä nykyisin riittää.

Elämänpolun pohtiminen on muutenkin hyvin mielenkiintoista. Jossain vaiheessa elämää sitä vain huomasi olevansa tekemässä kaikenlaisia päätöksiä, jotka aina vaikuttivat seuraavaan elämänvaiheeseen, jossa taas tehtiin päätöksiä, jotka vaikuttivat seuraavaan elämänvaiheeseen, jossa tehtiin päätöksiä...jne. Voisikohan lapsuuden ja aikuisuuden rajan vetää juuri siihen, kun on alettu tehdä päätöksiä, joilla on merkitystä elämänpolun kannalta?

Ehkä täytyy itse miettiä, mikä oli ensimmäinen tekemäni päätös, joka vaikutti ratkaisevasti tulevaisuuteeni? Sekö, mihin lukioon päätin hakea? Vai jo se, mitä päätin alkaa harrastaa? Toisaalta molemmat ratkaisut riippuivat myös muista ihmisistä, sillä muut ihmiset päättivät, pääsenkö musiikkiopistoon tai lukioon. Opiskelupaikan saaminenkin ja näin ollen myös ammatinvalinta oli viime kädessä kiinni muiden ihmisten päätöksistä.

Onkohan lasten hankkiminen kuitenkin ensimmäinen iso täysin oma päätös? Sekin voi olla kiinni jostain muusta ihmisestä, mutta ei minun tapauksessani, koska kuten jo sanoin, valitsin exäni oikein.. Ja tokihan lapsien saaminen riippuu loppujen lopuksi muista asioista kuin ihmisestä itsestään. Mutta sen, että haluaa lapsen, täytyy lähteä itsestä.

Toinen iso päätökseni oli avioero. Sen päätin täysin itse ja vakaasti harkiten. Taitaa siis olla niin, että olen tehnyt kaksi suurta päätöstä. Lapset ja avioero. Kumpikin loistoratkaisuja! Eli saan olla tyytyväinen elämääni tähän mennessä.

Mutta miksi päädyin pohtimaan tällaisia juuri nyt? Ehkä tarvitsen jonkinlaisen yhteenvedon, koska tuntuu, kuin olisin tekemässä lähiaikoina kolmatta suurta päätöstäni. Jännä tunne. Vähän niinkuin silloin, kun ajaa autolla hiljakseen tuntemattomalla metsätiellä, eikä tarkkaan tiedä, milloin tulee seuraava risteys. Tuntuu vaan, että koska on jo niin pitkään ajanut, täytyy kohta olla tulossa joku risteys, jossa on osattava tehdä ratkaisu.

Puhun nyt siis mustasukkaisuudesta. Olen aina ollut jossain määrin mustasukkainen, enkä nähtävästi muuksi muutu. Kaiken järjen mukaan suhteen ollessa vielä aika nuori, alle vuoden, siis vasta ihan vaippaikäinen, ei mustasukkaisuuteen pitäisi olla oikeasti aihetta. Ja ilmeisesti näin onkin, ja asia on vain omassa päässäni. Olen oikeastaan ihan varma, että asia on juuri niin.

Tähän ikään mennessä on tullut selväksi, että joillekin omille piirteilleen ei ihminen voi mitään, ja tämä on nyt yksi niistä. Itse asiassa en edes haluaisi päästä täysin eroon mustasukkaisuudesta, sillä en ole koskaan ymmärtänyt, mitä noloa siinä loppujen lopuksi on? Miten joku voi sanoa, ettei ole yhtään mustasukkainen? Siis eikö millään sitten ole mitään väliä?! Sairaalloinen mustasukkaisuus on tietenkin asia erikseen, sekin on nähty ja sitä en halua tässä jauhaa.

Ihmettelen vaan, että miten ihmiset yleensä elävät mustasukkaisuutensa kanssa? Ja miten itse aina välillä onnistun sietämään sitä ja välillä en? Ja miksi mustasukkaisuus on asia, josta ihmeen vähän keskustellaan yhtään missään? Ja sitten jos keskustellaan, se on tyyliin "mieheni on sairaalloisen mustasukkainen, mitä teen?" tai "meillä ei olla tippaakaan mustasukkaisia!" tai "minulla on niin hyvä itsetunto, etten sorru mustasukkaisuuteen!". Minä ainakin olen mustasukkainen ja ylpeä siitä! Miksi se pitäisi salata? Ja miksi niin harva myöntää olevansa itse mustankipeä, kun taas toisten tilanteesta puhutaan mielellään?

J on joskus sanonut, että ihmisen ratkaisuja ohjaa ensisijaisesti häpeä. Hän oli lukenut sen jostain. Häpeä taitaa olla avainsana tähänkin ongelmaan. On siis parempi kailottaa ympäriinsä ja mielellään vielä lehtien palstoilla, ettei kärsi mustasukkaisuudesta, sillä muutenhan voisi myöntää oman haavoittuvuutensa. Parempi antaa vaikutelma, että mikään ei tunnu miltään, niin ei sitten näytä nöyryytetyltä, jos jotakin tapahtuu.

Aika sitkeässä elää käsitys, että vahvuus on sama asia kuin haavoittumattomuus. Että jos on vahva itsetunto, ei tarvitse olla mustasukkainen, sillä silloin kestetään kaikki! Sitten on olemassa meikäläisiä, jotka on jo lyöty lyttyyn pariin otteeseen, eikä tarvitse enää pohtia, miltä se tuntuu tai miltä se näyttää. Itsetunto leijuu yleensä aika ylhäällä, mutta ottaa joskus reilun pohjakosketuksen. Mitä sitten?!! Voi rauhassa tunnustaa kärsivänsä mustasukkaisuudesta, koska se on loppujen lopuksi aika pieni ongelma.

Jälkeenpäin ajatellen olen ollut silloin ihan nokkela! Ajattelen ehkä vieläkin, että elämän tarkoitus täytyy löytää itse, mutta uskon nyt hiukan myös siihen, että se voi ilmestyä jostain ihan itsestään.

Jos nyt ajatellaan vaikkapa tätä lapsiasiaa, joka koskee tavalla tai toisella jokaista ikäistäni naista. Itselläni on kaksi lasta, jotka ovat olleet hyvin toivottuja ja itse koen elämäni merkitykselliseksi pitkälti myös heidän vuokseen. Mutta jos heitä ei olisi, olisin joutunut kiinnittymään enemmän muihin elämän osa-alueisiin. Tekisin ehkä älyttömästi töitä, matkustelisin, kehittäisin itseäni.. Vaikea kuvitella, miten elämä olisi rakentunut. Olisin kai ihan toinen ihminen.

Lapsettomuus/lapsellisuus on aika raskas aihe, joka jakaa tehokkaasti hyvinkin tiiviitä ystäväpiirejä kahtia. Lähelläni on myös ihmisiä, jotka kärsivät lapsettomuudesta, mutta onneksi olemme ainakin jollain tasolla voineet keskustella aiheesta. Yleensä on tultu siihen lopputulokseen, että kaikilla on omat ristinsä kannettavanaan, ja maailma ei vaan yksinkertaisesti ole mikään erityisen reilu paikka.

Joskus nuorempana halusin uskoa siihen, että kaikki tasataan jossain vaiheessa. Enää en usko. Joillekin vaan yksinkertaisesti annetaan jollain lailla paremmat kortit kuin toisille. Siis että joillain on helpompaa kuin toisilla.

On minulla niinkin viisas ystävä, joka totesi, että nämä onnekkaammat ihmiset on tarkoitettu tueksi vähemmän onnekkaille. Hieno homma, jos se on niin!

Nyt pitäisi aloittaa joka sunnuntainen rituaali, eli kodin stailaus esittelyä varten. Kämppäni on ollut myynnissä jo sen verran kauan, että en enää muista, monesko esittely tämä on. Hiukan hiljaiselta näyttää, mutta luotan välittäjään kuin kallioon, hän on pelastanut minut pulasta ennenkin. Ja nythän en edes ole pulassa. Asunto on alla, emmekä ole ajaneet itseämme mihinkään asuntoloukkuun. Kahden asunnon loukkuun en enää lähtisi, sillä tavallaan olin siinä kerran ja se on aika rankka tapa elää.

Asuntoesittelyssä on kyllä se hyvä puoli, että on pakko hiukan siivota. Huusholli pysyy siis koko ajan jonkinlaisessa kuosissa, kun on ulkopuolisia tahoja, jotka kuitenkin tarkkailevat juuri sitä. No, asuntoahan ihmiset tulevat katsomaan, mutta uskon, etten ole ainoa, joka tarkkailee asuntoesittelyissä melkein ensisijaisesti asunnon tyyliä ja siisteyttä. Olen kuitenkin sen verran amatööri asuntoasioissa, että katselen kuitenkin aluksi vain pinnallisia asioita sillä silmällä, että sopivatko ne makuuni. Olen kyllä tietoinen, että entiset asukkaat eivät tule jättämään huonekalujaan minulle, kun muutan asuntoon, ja että tapetteja voi aina vaihtaa ja maalia saa kaupasta, mutta kyse onkin jostain syvemmästä. Asunnosta on löydyttävä jotain valmiiksi omaa, sellaista, että tunnistan asunnon omakseni. Vaikka se olisikin jokin huonekalu, joka sieltä viedään pois ennen kuin asunto on oikeasti minun. Olen silti tunnistanut asunnon tunnelman, ja asunto on selvästi kutsunut juuri minua.. Asuntojen stailaus on kehitetty juuri minunlaisiani ihmisiä varten.

Ääni katoaa sitten lopullisesti jos on kadotakseen. Se on hyvin omituinen tunne. Siis se, kun avaat suun ja sieltä ei tule mitään. Pelottavaa. Siinä sitä huomaa, kuinka kädetön ihminen on ilman ääntä, kun ei voi edes soittaa työpaikalleen ilmoittaakseen asiasta. 

Olen muutenkin pähkäillyt tätä töissäkäyntiasiaa viime aikoina. Siis sitä, miksi ihminen loppujen lopuksi käy töissä. Tiedän kyllä, että se liittyy näihin itsetunto- ja omanarvontuntoasioihin, ja että sillä on jotain tekemistä myös toimeentulon kanssa. Ja että tässä maassa vallitsee luterilainen "otsasi hiessä" -kulttuuri. Ja olen myös huomannut, että jotkut valitsevat täysin toisenlaisen reitin. Todetaan, että ilman töitäkin säilyy hengissä ja aina sitä rahaa jostain tulee.

Voi heittäytyä yhteiskunnan elätettäväksi tai hankkia rikkaan miehen. Itse en ole koskaan harkinnut kumpaakaan, vaikka molemmat vaihtoehdot ovat olleet tarjolla. Jostain syystä oletetaan, että yksinhuoltaja ryntää kiljuen kumman tahansa vaihtoehdon kimppuun. Miksi ihmeessä ryntäisi? Elämäntilanteessa, jossa on viimein mahdollisuus toteuttaa itseään?

No, itse saatoin aikoinaan ohittaa nuo vaihtoehdot olankohautuksella ja naureskellen. Tiedän kyllä sen, että joillakin ei muita vaihtoehtoja ole. Jos ei ole työpaikkaa eikä toimivaa tukijoukkoa, elämän romahtaminen riittää kyllä ajamaan ihmisen mihin tahansa vaihtoehtoon.

Eräs varakkaamman puoleinen herra tarjoutui kerran jopa ostamaan oman kotinsa lähettyviltä asunnon, johon minä lapsineni voisin muuttaa. Itselläni ei ollut minkäänlaista kiinnostusta moiseen järjestelyyn, ja hän veti ehdotuksensa takaisin, kun totesin, että palvelukseni ovat kyllä olleet tähän asti ihan ilmaisia, ja mikäli niillä vuokraa kuitattaisiin, ne kattavat äkkiä koko vuoden vuokrat. Asunnon olisi sitten oltava jo aika hulppea.. Kommentillani oli toivottu vaikutus, eikä hän ehdotellut enää enempää sen tyyppisiä järjestelyjä.  

Olin ylipäätään yllättynyt, että tästä maasta löytyy vielä miehiä, jotka uskovat naisen haluavan heittäytyä miehen elätettäväksi. Tein päätelmän, että jos löytyy sellaisia miehiä, täytyy olla myös naisia, joille sellainen järjestely todella kelpaa?! Pohdin asiaa aika perin pohjin, ja jopa tutustuin muutamaan "kotirouvaan".  

Oli oikeastaan hyvin virkistävää taas kerran asettaa oma arvomaailma vastakkain jonkun täysin erilaisen arvomaailman kanssa. Ja sitten yrittää tarkastella kumpaakin objektiivisesti. Se täytyy tehdä erittäin tietoisesti, jottei oma arvomaailma puske liikaa läpi. Mielestäni on kuitenkin tärkeää välillä haastaa omat näkemyksensä ja tarkastella maailmaa hetki jonkun toisen näkökulmasta. Parhaiten se onnistuu keskustelemalla ja väittelemällä.  

Ja väittely voi olla erittäin virkistävää! Jotenkin siinä tuntee pääsevänsä jaloilleen, kun saa keskustella oikein syvällisesti jonkun vastarannankiisken kanssa. Parhaimmillaan todella voimaannuttava tunne.

Taisin juuri vaivihkaa kuvailla parisuhteen, jossa elin vielä vuosi sitten. En ole ikinä tapaillut ketään muuta, joka olisi niin ehdoton ja jonka arvomaailma olisi niin kaukana omastani. Virkistävää oli, koko suhde oli täysi mysteeri alusta lähtien. Ihmeellistä, miten niin erilaiset ihmiset missään vaiheessa edes vilkaisivat toisiinsa.. Mutta, kuten sanoin, minä ainakin pääsin siinä jaloilleni ja saatoin jopa löytää jotain olennaista itsestäni.  Toivottavasti hänkin.