Luin aika mielenkiintoisen artikkelin viime sunnuntain Helsingin sanomista. Siinä ranskalainen filosofi Elisabeth Badinter halusi murtaa äitikultin. Ihan kiva artikkeli..

Aloin lukea sitä odottaen, että nyt löytyy joku suuri vastaus siihen, mihin suuntaan äitiys on täällä länsimaissa menossa. Petyin, mutta myös ilahduin hieman. Kirjoitelman pääpaino tuntui olevan siinä, että viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana äitiys on noussut yhä suuremmaksi osaksi naiseutta, ja vauvoista puhuttiin jopa miehisen sorron liittolaisina, koska naiset panostavat vauvoihinsa ja lapsiinsa unohtaen itsensä, miehensä ja uransa. Aivan erityisen järkyttävänä ilmiönä Badinter piti perhepetiä ja kritisoi voimakkaasti myös imetystä.

Se, mikä ilahdutti, liittyi filosofin ikään. Badinter on artikkelin mukaan 65-vuotias, ja hänellä on kolme lasta. On siis ehkä toivoa, että ikääntyessään tämän hetken kolmekymppiset naiset vielä järkiintyvät ja alkavat arvioida itseään myös muulta kantilta kuin äitiyden kautta, eikätkä puolestaan siirry arvostelemaan seuraavan sukupolven äitejä.

Badinter vertasi ranskalaista ja pohjoismaista äitiyttä ja naiseutta. Hänen mukaansa ranskassa itse nainen on tärkeä, riippumatta siitä, oliko naisella lapsia vai ei. Toista se on täällä. Kiinnostuin artikkelista varmaankin juuri siksi, että taidan itse edustaa suuresti juuri tuota joukkoa, jolle äitiys ja lasten kasvatus on tällä hetkellä tärkein elämän osa-alue. Olen itsekin jo vuosia systemaattisesti siirtänyt omia suunnitelmiani pienten lasteni tarpeiden vuoksi. En kylläkään ole nähnyt asiassa oikein vaihtoehtojakaan.

En silti ole koskaan kuvitellut, että minun täytyisi viihtyä hiekkalaatikolla tai edes istua siellä vastentahtoisesti, jos en halua. Olen silti hyvä äiti.Pieleen menee, jos kuvittelen, että kaiken täytyy lähteä lapsesta ja että aina otetaan ensisijaisesti lapsi huomioon. Haluaako lapsi, että äiti uhraa kaikkensa hänen vuokseen? "Lasten ehdoilla" on käsittämättömän suosittu lausahdus ikäisteni keskuudessa. Vanhemmuuden suorittajia riittää, ja heille jopa yhdestä lapsesta huolehtimisesta tulee taakka, josta täytyy selviytyä. Badinter huomauttikin, että jos äitiyden ottaa rennommin, jaksaa lapsia hoitaa useammankin!

Loppujen lopuksi voisi yleistää, että lasten kasvatukseen pätee sama perussääntö kuin muihinkin elämän osa-alueisiin.Rennosti täytyy ottaa, jotta jaksaa. Siinä on tietysti vaarana, että homma alkaa olla välinpitämätöntä. Mutta kovin monen kohdalla liika välinpitämättömyys tuskin on vaarana, on meidät sen verran tunnollisiksi kasvatettu..

Jäin kuitenkin pohtimaan vielä Badinterin sanoja. Artikkelin mukaan hän puhuu äitikultista miehisen sorron välineenä. Ihmettelen kuitenkin, voiko taustalla olla varsinaisesti miesten harjoittama sorto? Kuinka moni mies kannattaa perhepetiä? Ja kuinka moni toimivaa parisuhdetta? Poikkeuksiakin toki on, mutta luulisi suurimman osan miehistä kuitenkin kannattavan parisuhdetta ja toimivaa seksielämää. Eli onko "miehisen sorron" takana jälleen kerran naisten itselleen ja toisillensa asettamat vaatimukset? Hieno homma. Koska me naiset oikein lakkaamme sortamasta toisiamme?