perjantai, 18. toukokuu 2012

Oh, thinkin' about all our younger years..

 

Ja taas jatkuu. Taitaa tulla juuri kaksi vuotta täyteen edellisestä kirjoituksestani. En siis ole kovin ahkera, täytyy myöntää. Siis ahkera ainakaan tällä blogikirjoituksen saralla. Koska oikeastaan tämä katkos johtuu nimenomaan ahkeruudestani. Viimeisen kahden vuoden aikana olen nimittäin saanut lapsen, mennyt naimisiin, ostanut talon, ollut äitiyslomalla, palannut töihin ja alkanut odottaa kesälomaa enemmän kuin koskaan.

 

Odotan kesälomaa enemmän kuin koskaan, koska olen väsynyt. Väsymykseni on sitä laatua, jonka tuntee jokainen vastentahtoisesti työssäkäyvä äiti. Se on siis sitä laatua, jota on vaan paras olla ajattelematta, ettei tule paha mieli. En kirjoita aiheesta tämän enempää myös siltä varalta, että joku superäiti eksyy lukemaan tätä. Sellaiset ovat nimittäin vaarallisia.

 

Välillä mietin, onko sillä kauhealla äitien kilpajuoksulla kuitenkin jokin peruste, joka liittyy evoluutioteoriaan? Yleensä olen mukisematta hyväksynyt evoluutioteorian selitykseksi asialle kuin asialle. Mutta en ole keksinyt mitään järkevää selitystä äitien ”kuka uhrautuu eniten” -kisalle, en edes sellaista, jolla olisi jotenkin primitiiviset lähtökohdat. Koska lisääntyminenhän on jo siinä vaiheessa tapahtunut, ei kai enää tarvitse mitään todistella?! Ellei sitten pedata jo jälkeläisten tulevaisuutta johonkin suuntaan..

 

Mikä toimiikin näppäränä aasinsiltana koulumaailmaan. Jossa siis työskentelen ja jossa piilee väsymykseni juuret. Olen tehnyt samaa työtä nyt niin kauan, että tutkimusten mukaan elän vaihetta, jossa tulevaisuus asetetaan vaakalaudalle ja pohditaan muita vaihtoehtoja. Ja näin olen tehnyt. Välillä uskon pystyväni mihin vaan ja välillä taas, kuten tänään, epäilykset hyökkäävät niskaan ryöppynä. "Olen niin vanhakin, kärsivätkö lapset, pärjätäänkö taloudellisesti, jos alan opiskelijaksi, pääsenkö enää mihinkään opiskelemaan, olenko vaan muutoshakuinen vai olenko oikeasti kiinnostunut toisesta alasta...?" Kaipaisin tähän yhtä selkeää johdatusta kuin taannoin raportoimissani ihmissuhdeasioissa. Tai sitten jostain voisi tulla jälleen se viisas ihminen, joka kertoisi, että kaikki on ensinnäkin jo nyt todella hyvin ja vielä helpottuu, kun lapset kasvavat ja kyllä sinä jaksat kun minäkin jaksoin!!

 


 

 

 

 

maanantai, 19. huhtikuu 2010

Kun yö on tullut ja maa on pimeä

Aikuisuus haastaa. Alkaa nimittäin näyttää siltä, että oman aikuisuuden lisäksi täällä täytyy jatkuvasti osata kohdata myös muiden ihmisten aikuisuus. Käytännössä se tarkoittaa ristiriitoja näkemyksissä, jotka koskevat elämän suuria kysymyksiä. Silloin, kun kyseessä ovat ne kaikkein arkaluonteisimmat kysymykset, on haastavaa kyetä arvostamaan myös toisten näkemyksiä ja tarkastella koko dilemmaa taas täysin objektiivisesti.

Okei, avaan tätä hieman. On siis olemassa aiheita, joista lähes jokaisella on varma mielipide, ja jotka jakavat sopivassa seurassa keskustelijat äkkiä ainakin kahteen leiriin. Omalla kohdallani olen yllättäen viime aikoina törmännyt avioerokeskusteluihin, mikä näyttää olevan yksi pelottavimmista aiheista eroa kokemattomille.

Muutamien vuosien kokemuksella tiedän, että avioerokeskusteluja kannattaa pääsääntöisesti välttää sitä kokemattomien kanssa. Tilanne on vähän sama kuin puhuisi synnytyksestä täysin realistisesti sellaisen kanssa, joka ei ole sitä koskaan kokenut. Paitsi että synnyttämättömät yleensä itse myöntävät, että eivät ole asiantuntijoita..

Toisin on eroamattomien kohdalla. Mitä vähemmän heillä on asiasta tietoa, sitä vankemmat ovat mielipiteet. Viime aikoina olen tavannut uusia ihmisiä, ja yllätyksekseni olen törmännyt kliseisiin, kuten "kyllä ennen vaan jaksettiin, eikä valitettu pienistä" tai "pitäisi säätää laki, joka estää pienten lasten vanhempia eroamasta, kyllä se on kaikille rankkaa". Onneksi useimmille päättäjille on kuitenkin kasautunut elämänkokemusta sen verran, etteivät tuollaiset lakiehdotukset pääse ihan helpolla läpi.

Viime aikoina olen ihmetellyt, miten kukaan voi kuvitella, että esim. minä olisin ihan vain huvikseni heti ristiäisten jälkeen eronnut ja jättäytynyt vastasyntyneen kuopukseni ja kaksivuotiaan esikoiseni yksinhuoltajaksi? Miten sellaiseen elämäntilanteeseen voisi heittäytyä vaikkapa siksi, että "kasvoimme erillemme" tai "hän ei vaan ollut se oikea" tai "ei vain tuntunut siltä"??!! Siis elämäntilanteessa, jossa omat tuntemukset ovat viimeisenä mielessä!!

En usko, että kukaan haluaisi viettää äitiyslomaansa ja vauvansa ensimmäisiä kuukausia eroprosessin keskellä tuollaisista syistä. Sen sijaan olen valmis uskomaan, että taustalla ainakin jossain määrin vaikuttavat kolme "veetä": viina, väkivalta ja vieraissa käynti.

Tiedän, että hyvinkin moni nainen kokee parisuhteessaan jonkun noista, ja esim. parisuhdeväkivaltaan maassamme on kuulemma vankat perinteet. En silti ymmärrä, mitä hienoa sellaisen elämäntavan ylläpitämisessä on, ja mitä etua siitä muka voisi olla lapsille!? Tässä maassa on viinan ja väkivallan tuhoamia perheitä jo ihan riittävästi. Varsinkin nuo kaikki kolme "veetä" yhdessä ovat jo hiukan liikaa, minulle ainakin.

Itse olin nuorena vakaasti sitä mieltä, että yhtään lyöntiä en sitten voisi antaa anteeksi. Noin parikymppisenä ihminen taitaa olla ladattu täyteen kaikenlaisia epärealistisia viisauksia. Silloin ei vielä tiedä, kuinka helppoa itsensä huijaaminen on. "Jos en ajattele asiaa, en kohta enää muista sitä.." Nämä ovat vaan asioita, jotka hiipivät elämään vähitellen, yhtäkkiä huomaa kutoneensa itseään varten sellaisen valheiden verkon, ettei sitä meinaa kohta itsekään uskoa todeksi. Ja kun ympäristökin on saatu uskomaan kaiken olevan kunnossa, on asioihin tarttuminen entistä raskaampaa.

Itse olen jo astunut riman yli, olen siis eronnut. Olen tuolloin myös avoimesti kertonut läheisilleni ex-suhteeni todellisen laidan, vaikka kaiken kuuleminen olikin monelle tuskaa. En voi millään välttyä ajattelemasta, että onko monien eroamattomien naisten asenne sittenkään ainoastaan avioeron pelkoa, siis pelkoa riman yli tippumisesta, vai onko kyseessä jatkuva oman elämäntilanteen punnitseminen? Kuinka moni toisten ratkaisujen arvostelija oikeasti pohtiikin mielessään: "Kuinka monta lyöntiä vielä siedän? Miten kauan jaksan teeskennellä? Mitä siitä seuraa, jos lähden? Olenko sitten B-luokan kansalainen, jos lähden?"

Kannattaa ehkä myös pohtia, eikö tuskassa, valheessa ja pelossa eläminen sitten ole B-luokan elämää sekä aikuisille että lapsille?

Tervetuloa kysymään, eronneet kyllä yleensä kertovat, mitä avioero on! Tarvitaan paljon aikaa, tukea, nenäliinoja ja paljon muutakin välttämätöntä, mikä selviää aikanaan. Erotaival on äärimmäisen pitkä ja raskas, siksi olen valmis uskomaan, ettei siihen rynnätä syyttä suotta!

perjantai, 16. huhtikuu 2010

Elämää tupperien jälkeen

Erehdyin pari viikkoa sitten osallistumaan nimeltämainitsemattomille krääsänmyyntikutsuille. Kuluttamisen suhteen voin käsi sydämellä sanoa olevani hyvinkin jalat maassa -tyyppinen ihminen, mutta krääsänmyyntikutsuissa on jotain hyvin petollista. En minä halua mitään muovikippoja, enkä voi ymmärtää, miten kukaan voi pitää niitä niin kauniina tai edes käytännöllisinä, että ostaisi niitä mitenkään muuten kuin nöyryyttävän ryhmäpaineen alaisena. Itse en ikinä lähtisi ostamaan vastaavaa krääsää kaupasta. Sehän on ihan kamalan epäekologistakin!

Mutta kun puolituttu entinen naapuri kutsuu krääsäpippaloihin jälleennäkemisen varjolla, ja tuntuu, että sosiaalinen elämä muutenkin on aika heikoissa kantimissa, huomaat yhtäkkiä tutkivasi kaikenmaailman purnukoita entisen naapurin olohuoneessa tilauslista kädessäsi.

Sitten yrität selata kuvastosta mahdollisimman harmittoman vaihtoehdon, koska täysin tyhjää lomaketta ei näytä jättävän kukaan, etkä halua olla pirskeiden musta lammas. Lopulta saat itsesi vakuutettua, että todella tarvitset sipulileikkurin, olethan aina inhonnut käsiin jäävää sipulin hajua, joka voi seurata mukana seuraavaan päivään. Ja lisäksi, vaikka periaatteisiisi kuuluu mahdollisimman vähäisen tavaramäärän omistaminen, etkä koe olevasi mikään erityinen kotitalousihminen, olet viimein myös varma, että lapsesi tarvitsevat ehdottomasti uudet kannelliset minipikarit, nyt kun on kesä ja retkikausikin tulossa..

Lasket ostostesi summat yhteen ja huomaat pääseväsi aika halvalla, kun vertaa kuvaston muihin tuotteisiin.. Kutsuilla kun ei päde maan yleinen hintataso, krääsäkutsuilla rahan arvo on toinen. Vastaavanlaisia tavaroita saisi kuitenkin kaupasta monta kassillista siihen hintaan, mihin kutsuilla yhden tai kaksi. 

Tai sitten en vain ole siinä mielessä nainen, että kokisin merkittävänä kaikenmaailman huushollaamisen ja kippojen hamstraamisen. Enhän muutenkaan ole koskaan kuulunut edes niihin naisiin, jotka eivät voi mennä nukkumaan, jos keittiö jää sotkuiseksi. En minä nuku keittiössä, eihän se nukkuessa haittaa, miltä siellä näyttää. 

Nyt ainakin muistan, että en enää vastaa myöntävästi samaisiin kutsuihin. Hiukan toisten alojen myyntikutsuja voisin kyllä harkita, sillä nykyäänhän on onneksi niin monen alan kutsuja.Mutta muovikipot!! Ne olivat varmasti vuosikymmeniä sitten upea keksintö, mutta miten on mahdollista, että tänä päivänäkin niitä esitellään kuin suurta ihmettä?



 

perjantai, 2. huhtikuu 2010

Viiniä, pettymyksiä ja joutilaisuutta..

Tein eilen testin. Se oli negatiivinen. Jotenkin kummassa olin kyennyt viime viikkoina psyykkaamaan itseni täysin väärään suuntaan. Uskoin siis viimeiseen asti saavani positiivisen tuloksen, vaikka tiedän hyvin, etteivät nämä asiat ole ihmisen päätettävissä. No, itkin sen pois ja siirryn vähitellen seuraavalle kierrolle..

Tänään on ollut joutilas päivä. J on ollut poissa lähes koko päivän, aktiivinen kun on, ja minä olen saanut rötvätä kotona. Tarkalleen ottaen olen kyllä saanut myös jotain aikaiseksi. Kävin lenkillä ja tutustuin viiteen uuteen biisiin, joita saatan käyttää joskus johonkin. Siitä mahdollisesti lisää myöhemmin.. Jos siis hyvin käy.

Kirjoitan tänään hyvin arvoituksellisesti. Toisaalta luulen, että tekstini on hyvinkin läpinäkyvää. Yritän aina pitää jonkinlaisen verhon tekemisteni ja ympäristöni välissä, mutta sen läpinäkyvyys jää muiden arvioitavaksi. Todennäköisesti satunnainen netissä eksynyt lukija on nyt aivan ihmeissään ja lopetti lukemisen jo monta riviä sitten. Enkä syytä häntä siitä, niin minäkin olisin tässä tapauksessa tehnyt.

Olen viime aikoina tajunnut tällaisen joutilaisuuden merkityksen. Asia ei varmasti koske kaikkia ihmisiä, mutta itselleni joutilaisuus on kaiken luovan toiminnan elinehto. Jos ei ole aikaa antaa ajatusten lentää, mitään uusia ajatuksia ei myöskään tule mieleen. Kaikki parhaat ja uskaliaimmat ideat olen saanut täydellisen toimettomuuden keskellä.

Valitettavasti idean toimivuus ja rötväilyn merkitys paljastuu yleensä vasta myöhemmin. Vasta jälkeenpäin huomaa, että joutilaana päivänä on huomaamattaan tehnyt toimintasuunnitelman jonkin elämää suuremman projektin käynnistämiseksi tai muuta sellaista. Mitähän hienoa tämän päivän rötväily on saanut aikaan?

maanantai, 22. maaliskuu 2010

Sorronalainen

Luin aika mielenkiintoisen artikkelin viime sunnuntain Helsingin sanomista. Siinä ranskalainen filosofi Elisabeth Badinter halusi murtaa äitikultin. Ihan kiva artikkeli..

Aloin lukea sitä odottaen, että nyt löytyy joku suuri vastaus siihen, mihin suuntaan äitiys on täällä länsimaissa menossa. Petyin, mutta myös ilahduin hieman. Kirjoitelman pääpaino tuntui olevan siinä, että viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana äitiys on noussut yhä suuremmaksi osaksi naiseutta, ja vauvoista puhuttiin jopa miehisen sorron liittolaisina, koska naiset panostavat vauvoihinsa ja lapsiinsa unohtaen itsensä, miehensä ja uransa. Aivan erityisen järkyttävänä ilmiönä Badinter piti perhepetiä ja kritisoi voimakkaasti myös imetystä.

Se, mikä ilahdutti, liittyi filosofin ikään. Badinter on artikkelin mukaan 65-vuotias, ja hänellä on kolme lasta. On siis ehkä toivoa, että ikääntyessään tämän hetken kolmekymppiset naiset vielä järkiintyvät ja alkavat arvioida itseään myös muulta kantilta kuin äitiyden kautta, eikätkä puolestaan siirry arvostelemaan seuraavan sukupolven äitejä.

Badinter vertasi ranskalaista ja pohjoismaista äitiyttä ja naiseutta. Hänen mukaansa ranskassa itse nainen on tärkeä, riippumatta siitä, oliko naisella lapsia vai ei. Toista se on täällä. Kiinnostuin artikkelista varmaankin juuri siksi, että taidan itse edustaa suuresti juuri tuota joukkoa, jolle äitiys ja lasten kasvatus on tällä hetkellä tärkein elämän osa-alue. Olen itsekin jo vuosia systemaattisesti siirtänyt omia suunnitelmiani pienten lasteni tarpeiden vuoksi. En kylläkään ole nähnyt asiassa oikein vaihtoehtojakaan.

En silti ole koskaan kuvitellut, että minun täytyisi viihtyä hiekkalaatikolla tai edes istua siellä vastentahtoisesti, jos en halua. Olen silti hyvä äiti.Pieleen menee, jos kuvittelen, että kaiken täytyy lähteä lapsesta ja että aina otetaan ensisijaisesti lapsi huomioon. Haluaako lapsi, että äiti uhraa kaikkensa hänen vuokseen? "Lasten ehdoilla" on käsittämättömän suosittu lausahdus ikäisteni keskuudessa. Vanhemmuuden suorittajia riittää, ja heille jopa yhdestä lapsesta huolehtimisesta tulee taakka, josta täytyy selviytyä. Badinter huomauttikin, että jos äitiyden ottaa rennommin, jaksaa lapsia hoitaa useammankin!

Loppujen lopuksi voisi yleistää, että lasten kasvatukseen pätee sama perussääntö kuin muihinkin elämän osa-alueisiin.Rennosti täytyy ottaa, jotta jaksaa. Siinä on tietysti vaarana, että homma alkaa olla välinpitämätöntä. Mutta kovin monen kohdalla liika välinpitämättömyys tuskin on vaarana, on meidät sen verran tunnollisiksi kasvatettu..

Jäin kuitenkin pohtimaan vielä Badinterin sanoja. Artikkelin mukaan hän puhuu äitikultista miehisen sorron välineenä. Ihmettelen kuitenkin, voiko taustalla olla varsinaisesti miesten harjoittama sorto? Kuinka moni mies kannattaa perhepetiä? Ja kuinka moni toimivaa parisuhdetta? Poikkeuksiakin toki on, mutta luulisi suurimman osan miehistä kuitenkin kannattavan parisuhdetta ja toimivaa seksielämää. Eli onko "miehisen sorron" takana jälleen kerran naisten itselleen ja toisillensa asettamat vaatimukset? Hieno homma. Koska me naiset oikein lakkaamme sortamasta toisiamme?