Aikuisuus haastaa. Alkaa nimittäin näyttää siltä, että oman aikuisuuden lisäksi täällä täytyy jatkuvasti osata kohdata myös muiden ihmisten aikuisuus. Käytännössä se tarkoittaa ristiriitoja näkemyksissä, jotka koskevat elämän suuria kysymyksiä. Silloin, kun kyseessä ovat ne kaikkein arkaluonteisimmat kysymykset, on haastavaa kyetä arvostamaan myös toisten näkemyksiä ja tarkastella koko dilemmaa taas täysin objektiivisesti.

Okei, avaan tätä hieman. On siis olemassa aiheita, joista lähes jokaisella on varma mielipide, ja jotka jakavat sopivassa seurassa keskustelijat äkkiä ainakin kahteen leiriin. Omalla kohdallani olen yllättäen viime aikoina törmännyt avioerokeskusteluihin, mikä näyttää olevan yksi pelottavimmista aiheista eroa kokemattomille.

Muutamien vuosien kokemuksella tiedän, että avioerokeskusteluja kannattaa pääsääntöisesti välttää sitä kokemattomien kanssa. Tilanne on vähän sama kuin puhuisi synnytyksestä täysin realistisesti sellaisen kanssa, joka ei ole sitä koskaan kokenut. Paitsi että synnyttämättömät yleensä itse myöntävät, että eivät ole asiantuntijoita..

Toisin on eroamattomien kohdalla. Mitä vähemmän heillä on asiasta tietoa, sitä vankemmat ovat mielipiteet. Viime aikoina olen tavannut uusia ihmisiä, ja yllätyksekseni olen törmännyt kliseisiin, kuten "kyllä ennen vaan jaksettiin, eikä valitettu pienistä" tai "pitäisi säätää laki, joka estää pienten lasten vanhempia eroamasta, kyllä se on kaikille rankkaa". Onneksi useimmille päättäjille on kuitenkin kasautunut elämänkokemusta sen verran, etteivät tuollaiset lakiehdotukset pääse ihan helpolla läpi.

Viime aikoina olen ihmetellyt, miten kukaan voi kuvitella, että esim. minä olisin ihan vain huvikseni heti ristiäisten jälkeen eronnut ja jättäytynyt vastasyntyneen kuopukseni ja kaksivuotiaan esikoiseni yksinhuoltajaksi? Miten sellaiseen elämäntilanteeseen voisi heittäytyä vaikkapa siksi, että "kasvoimme erillemme" tai "hän ei vaan ollut se oikea" tai "ei vain tuntunut siltä"??!! Siis elämäntilanteessa, jossa omat tuntemukset ovat viimeisenä mielessä!!

En usko, että kukaan haluaisi viettää äitiyslomaansa ja vauvansa ensimmäisiä kuukausia eroprosessin keskellä tuollaisista syistä. Sen sijaan olen valmis uskomaan, että taustalla ainakin jossain määrin vaikuttavat kolme "veetä": viina, väkivalta ja vieraissa käynti.

Tiedän, että hyvinkin moni nainen kokee parisuhteessaan jonkun noista, ja esim. parisuhdeväkivaltaan maassamme on kuulemma vankat perinteet. En silti ymmärrä, mitä hienoa sellaisen elämäntavan ylläpitämisessä on, ja mitä etua siitä muka voisi olla lapsille!? Tässä maassa on viinan ja väkivallan tuhoamia perheitä jo ihan riittävästi. Varsinkin nuo kaikki kolme "veetä" yhdessä ovat jo hiukan liikaa, minulle ainakin.

Itse olin nuorena vakaasti sitä mieltä, että yhtään lyöntiä en sitten voisi antaa anteeksi. Noin parikymppisenä ihminen taitaa olla ladattu täyteen kaikenlaisia epärealistisia viisauksia. Silloin ei vielä tiedä, kuinka helppoa itsensä huijaaminen on. "Jos en ajattele asiaa, en kohta enää muista sitä.." Nämä ovat vaan asioita, jotka hiipivät elämään vähitellen, yhtäkkiä huomaa kutoneensa itseään varten sellaisen valheiden verkon, ettei sitä meinaa kohta itsekään uskoa todeksi. Ja kun ympäristökin on saatu uskomaan kaiken olevan kunnossa, on asioihin tarttuminen entistä raskaampaa.

Itse olen jo astunut riman yli, olen siis eronnut. Olen tuolloin myös avoimesti kertonut läheisilleni ex-suhteeni todellisen laidan, vaikka kaiken kuuleminen olikin monelle tuskaa. En voi millään välttyä ajattelemasta, että onko monien eroamattomien naisten asenne sittenkään ainoastaan avioeron pelkoa, siis pelkoa riman yli tippumisesta, vai onko kyseessä jatkuva oman elämäntilanteen punnitseminen? Kuinka moni toisten ratkaisujen arvostelija oikeasti pohtiikin mielessään: "Kuinka monta lyöntiä vielä siedän? Miten kauan jaksan teeskennellä? Mitä siitä seuraa, jos lähden? Olenko sitten B-luokan kansalainen, jos lähden?"

Kannattaa ehkä myös pohtia, eikö tuskassa, valheessa ja pelossa eläminen sitten ole B-luokan elämää sekä aikuisille että lapsille?

Tervetuloa kysymään, eronneet kyllä yleensä kertovat, mitä avioero on! Tarvitaan paljon aikaa, tukea, nenäliinoja ja paljon muutakin välttämätöntä, mikä selviää aikanaan. Erotaival on äärimmäisen pitkä ja raskas, siksi olen valmis uskomaan, ettei siihen rynnätä syyttä suotta!