Muistan joskus lukiossa kirjoittaneeni aineen otsikolla "Elämän tarkoitus". Uskoin keksineeni jotain mullistavaa, kun kirjoitin, että elämän tarkoitusta ei voi löytää, vaan se on keksittävä itse, ja oikeastaan pitäisikin puhua "elämän tavoitteista". Muistan hyvin, kuinka ajattelin, että näin sen täytyy olla, vaikka elämänkokemusta oli tuskin nimeksi.

Jälkeenpäin ajatellen olen ollut silloin ihan nokkela! Ajattelen ehkä vieläkin, että elämän tarkoitus täytyy löytää itse, mutta uskon nyt hiukan myös siihen, että se voi ilmestyä jostain ihan itsestään.

Jos nyt ajatellaan vaikkapa tätä lapsiasiaa, joka koskee tavalla tai toisella jokaista ikäistäni naista. Itselläni on kaksi lasta, jotka ovat olleet hyvin toivottuja ja itse koen elämäni merkitykselliseksi pitkälti myös heidän vuokseen. Mutta jos heitä ei olisi, olisin joutunut kiinnittymään enemmän muihin elämän osa-alueisiin. Tekisin ehkä älyttömästi töitä, matkustelisin, kehittäisin itseäni.. Vaikea kuvitella, miten elämä olisi rakentunut. Olisin kai ihan toinen ihminen.

Lapsettomuus/lapsellisuus on aika raskas aihe, joka jakaa tehokkaasti hyvinkin tiiviitä ystäväpiirejä kahtia. Lähelläni on myös ihmisiä, jotka kärsivät lapsettomuudesta, mutta onneksi olemme ainakin jollain tasolla voineet keskustella aiheesta. Yleensä on tultu siihen lopputulokseen, että kaikilla on omat ristinsä kannettavanaan, ja maailma ei vaan yksinkertaisesti ole mikään erityisen reilu paikka.

Joskus nuorempana halusin uskoa siihen, että kaikki tasataan jossain vaiheessa. Enää en usko. Joillekin vaan yksinkertaisesti annetaan jollain lailla paremmat kortit kuin toisille. Siis että joillain on helpompaa kuin toisilla.

On minulla niinkin viisas ystävä, joka totesi, että nämä onnekkaammat ihmiset on tarkoitettu tueksi vähemmän onnekkaille. Hieno homma, jos se on niin!