Perus arkimaanantai, ja periaatteessa ihan hyvä sellainen. Teen töitä kuin viimeistä päivää, ihan kirjaimellisesti, sillä odotan koko ajan, milloin ääneni katoaa kokonaan. En nimittäin ole vieläkään oikeasti kunnossa. Mutta vaikka olen kipeä, käyn jostain syystä töissä. En edes pidä itseäni mitenkään virkaintoisena tai sellaisena, joka luulee, että koulu pysähtyy, jos itse jää kotiin sairastamaan. Mielestäni se olisi aika narsistinen näkökulma opettajuuteen. Tässä on kyse lähinnä siitä, että luulen tämän nyt olevan joku vähän pitkäaikaisempi juttu, että ääni palailee kunnolla vasta kevään korvalla, jos hyvin käy.

Ääni katoaa sitten lopullisesti jos on kadotakseen. Se on hyvin omituinen tunne. Siis se, kun avaat suun ja sieltä ei tule mitään. Pelottavaa. Siinä sitä huomaa, kuinka kädetön ihminen on ilman ääntä, kun ei voi edes soittaa työpaikalleen ilmoittaakseen asiasta. 

Olen muutenkin pähkäillyt tätä töissäkäyntiasiaa viime aikoina. Siis sitä, miksi ihminen loppujen lopuksi käy töissä. Tiedän kyllä, että se liittyy näihin itsetunto- ja omanarvontuntoasioihin, ja että sillä on jotain tekemistä myös toimeentulon kanssa. Ja että tässä maassa vallitsee luterilainen "otsasi hiessä" -kulttuuri. Ja olen myös huomannut, että jotkut valitsevat täysin toisenlaisen reitin. Todetaan, että ilman töitäkin säilyy hengissä ja aina sitä rahaa jostain tulee.

Voi heittäytyä yhteiskunnan elätettäväksi tai hankkia rikkaan miehen. Itse en ole koskaan harkinnut kumpaakaan, vaikka molemmat vaihtoehdot ovat olleet tarjolla. Jostain syystä oletetaan, että yksinhuoltaja ryntää kiljuen kumman tahansa vaihtoehdon kimppuun. Miksi ihmeessä ryntäisi? Elämäntilanteessa, jossa on viimein mahdollisuus toteuttaa itseään?

No, itse saatoin aikoinaan ohittaa nuo vaihtoehdot olankohautuksella ja naureskellen. Tiedän kyllä sen, että joillakin ei muita vaihtoehtoja ole. Jos ei ole työpaikkaa eikä toimivaa tukijoukkoa, elämän romahtaminen riittää kyllä ajamaan ihmisen mihin tahansa vaihtoehtoon.

Eräs varakkaamman puoleinen herra tarjoutui kerran jopa ostamaan oman kotinsa lähettyviltä asunnon, johon minä lapsineni voisin muuttaa. Itselläni ei ollut minkäänlaista kiinnostusta moiseen järjestelyyn, ja hän veti ehdotuksensa takaisin, kun totesin, että palvelukseni ovat kyllä olleet tähän asti ihan ilmaisia, ja mikäli niillä vuokraa kuitattaisiin, ne kattavat äkkiä koko vuoden vuokrat. Asunnon olisi sitten oltava jo aika hulppea.. Kommentillani oli toivottu vaikutus, eikä hän ehdotellut enää enempää sen tyyppisiä järjestelyjä.  

Olin ylipäätään yllättynyt, että tästä maasta löytyy vielä miehiä, jotka uskovat naisen haluavan heittäytyä miehen elätettäväksi. Tein päätelmän, että jos löytyy sellaisia miehiä, täytyy olla myös naisia, joille sellainen järjestely todella kelpaa?! Pohdin asiaa aika perin pohjin, ja jopa tutustuin muutamaan "kotirouvaan".  

Oli oikeastaan hyvin virkistävää taas kerran asettaa oma arvomaailma vastakkain jonkun täysin erilaisen arvomaailman kanssa. Ja sitten yrittää tarkastella kumpaakin objektiivisesti. Se täytyy tehdä erittäin tietoisesti, jottei oma arvomaailma puske liikaa läpi. Mielestäni on kuitenkin tärkeää välillä haastaa omat näkemyksensä ja tarkastella maailmaa hetki jonkun toisen näkökulmasta. Parhaiten se onnistuu keskustelemalla ja väittelemällä.  

Ja väittely voi olla erittäin virkistävää! Jotenkin siinä tuntee pääsevänsä jaloilleen, kun saa keskustella oikein syvällisesti jonkun vastarannankiisken kanssa. Parhaimmillaan todella voimaannuttava tunne.

Taisin juuri vaivihkaa kuvailla parisuhteen, jossa elin vielä vuosi sitten. En ole ikinä tapaillut ketään muuta, joka olisi niin ehdoton ja jonka arvomaailma olisi niin kaukana omastani. Virkistävää oli, koko suhde oli täysi mysteeri alusta lähtien. Ihmeellistä, miten niin erilaiset ihmiset missään vaiheessa edes vilkaisivat toisiinsa.. Mutta, kuten sanoin, minä ainakin pääsin siinä jaloilleni ja saatoin jopa löytää jotain olennaista itsestäni.  Toivottavasti hänkin.