Oma mieli on oikeastaan aika kummallinen juttu. Juuri, kun tuntuu, että ajatuksiaan ja tunteitaan on oppinut hallitsemaan ja on kasvanut aikuiseksi, huomaa taantuvansa jollekin hyvin alkukantaiselle tasolle. Tilasta ei sitten millään pääse pois ennen kuin on tehnyt itsestään naurettavan ympäristönsä ja etenkin itsensä silmissä. Ja sitten on edessä henkinen krapula, vaikka alennustilaa ei olisi ollut todistamassa kuin oma puoliso, joka on muutenkin jo pikkuhiljaa alkanut päästä perille naisensa luonteen eri piirteistä..

Puhun nyt siis mustasukkaisuudesta. Olen aina ollut jossain määrin mustasukkainen, enkä nähtävästi muuksi muutu. Kaiken järjen mukaan suhteen ollessa vielä aika nuori, alle vuoden, siis vasta ihan vaippaikäinen, ei mustasukkaisuuteen pitäisi olla oikeasti aihetta. Ja ilmeisesti näin onkin, ja asia on vain omassa päässäni. Olen oikeastaan ihan varma, että asia on juuri niin.

Tähän ikään mennessä on tullut selväksi, että joillekin omille piirteilleen ei ihminen voi mitään, ja tämä on nyt yksi niistä. Itse asiassa en edes haluaisi päästä täysin eroon mustasukkaisuudesta, sillä en ole koskaan ymmärtänyt, mitä noloa siinä loppujen lopuksi on? Miten joku voi sanoa, ettei ole yhtään mustasukkainen? Siis eikö millään sitten ole mitään väliä?! Sairaalloinen mustasukkaisuus on tietenkin asia erikseen, sekin on nähty ja sitä en halua tässä jauhaa.

Ihmettelen vaan, että miten ihmiset yleensä elävät mustasukkaisuutensa kanssa? Ja miten itse aina välillä onnistun sietämään sitä ja välillä en? Ja miksi mustasukkaisuus on asia, josta ihmeen vähän keskustellaan yhtään missään? Ja sitten jos keskustellaan, se on tyyliin "mieheni on sairaalloisen mustasukkainen, mitä teen?" tai "meillä ei olla tippaakaan mustasukkaisia!" tai "minulla on niin hyvä itsetunto, etten sorru mustasukkaisuuteen!". Minä ainakin olen mustasukkainen ja ylpeä siitä! Miksi se pitäisi salata? Ja miksi niin harva myöntää olevansa itse mustankipeä, kun taas toisten tilanteesta puhutaan mielellään?

J on joskus sanonut, että ihmisen ratkaisuja ohjaa ensisijaisesti häpeä. Hän oli lukenut sen jostain. Häpeä taitaa olla avainsana tähänkin ongelmaan. On siis parempi kailottaa ympäriinsä ja mielellään vielä lehtien palstoilla, ettei kärsi mustasukkaisuudesta, sillä muutenhan voisi myöntää oman haavoittuvuutensa. Parempi antaa vaikutelma, että mikään ei tunnu miltään, niin ei sitten näytä nöyryytetyltä, jos jotakin tapahtuu.

Aika sitkeässä elää käsitys, että vahvuus on sama asia kuin haavoittumattomuus. Että jos on vahva itsetunto, ei tarvitse olla mustasukkainen, sillä silloin kestetään kaikki! Sitten on olemassa meikäläisiä, jotka on jo lyöty lyttyyn pariin otteeseen, eikä tarvitse enää pohtia, miltä se tuntuu tai miltä se näyttää. Itsetunto leijuu yleensä aika ylhäällä, mutta ottaa joskus reilun pohjakosketuksen. Mitä sitten?!! Voi rauhassa tunnustaa kärsivänsä mustasukkaisuudesta, koska se on loppujen lopuksi aika pieni ongelma.